Aamen

RADIOHARTAUS 18.1.2012, AAMEN

Aamen. Halusin aloittaa tämän uskonopin klinikan sillä sanalla, johon yleensä lopetetaan. Syystä.

Olin pitämässä lapsille hartaushetkeä. Lopetin kaikurukouksen aameneen ja lapset toistivat sen perässäni, paitsi yksi. Minua vastapäätä istui pieni poika, jonka silmät olivat pyöristyneet hämmästyneestä paheksunnasta. Hänen alahuulensa oli myös taipunut alaspäin ja värisi pidätetystä itkusta. Pojan ilmeestä saattoi tällainen, myös vähän likinäköinen, pastori päätellä, että jotain oli mennyt pieleen.

Ennen, kuin ehdin kysyä häneltä syytä pahastumiseen, hän sanoi hyvin vakavalla ja mielipahasta ponnistavalla äänellä; ”Mutta minähän pelkään kummituksia!”

Kesti hetken, ennen kuin ymmärsin, mistä hän puhui ja miten se mihinkään liittyi. Pieni poika oli kuullut, että päätin rukouksen kuuluvasti sanaan ”Aave”.  Hän oli kuullut minun puhuvan rukouksessa Jeesuksesta ja Jumalasta. No, se puhe varmaan kuulosti hänen korvissaan ihan asiaankuuluvalta, mutta sitten rukouksen loppuun olinkin ottanut mukaan jotain, mikä ei ollut tuttua ja turvallista, vaan hänelle pelottavaa, ahdistavaa ja oikeastaan täysin käsittämätöntä. Yhtäkkiä pappi rupesi puhumaan kummituksista.

Aamen on sana, joka minulle on itsestäänselvyys ja jonka merkitystä en enää edes tule ajatelleeksi. Roiskaisen sen rukouksen perään ikään kuin pisteeksi. Mutta pienen pojan väärin kuulemasta sanasta ei tullut pistettä, vaan huutomerkki. Sanoilla on merkitystä, tässä tapauksessa aamenella.

Aamenhan on täyttä hepreaa, mistä myös lapset minua omalla tavallaan muistuttivat. Suomennettuna sana tarkoittaa luotettavaa ja varmaa tai voi sen myös kääntää sanoilla ”tapahtukoon niin”. Laskin huvikseni, montako kertaa messussa yleensä sanotaan tai lauletaan aamen ja sain tulokseksi parikymmentä kertaa. Sana, jota kolmiyhteistä Jumalaa palvellessa toistetaan niin usein, vieläpä yhteen ääneen, ei voi olla merkityksetön.

Kirkkoisä Augustinuksen mukaan aamen on kuin allekirjoitus. Jos siis puhuttuani sanon aamen, tarkoittaa se sitä, että seison tukevasti sanojeni takana. Samalla tavoin, jos lausun aamenen sen perään, mitä joku toinen on puhunut, olen siis samaa mieltä hänen kanssaan eli yhdyn hänen ilmaisemiinsa ajatuksiin omalla vahvistuksellani. Sen tähden sana aamen ei ole yhdentekevä, ei sinne päinkään.

Jeesus aloitti usein puheensa hepreankielen aamenella, vaikka puhui äidinkielenään arameaa. Kirkkoraamatussa Jeesuksen käyttämä aamen on useimmiten käännetty sanalla totisesti. Esimerkiksi;   ”Totisesti : ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” , sanoo Jeesus opetuslapsilleen Matteuksen evankeliumin kahdeksannessatoista luvussa. Ja samassa luvussa, muutamaa jaetta myöhemmin, ovat Jeesuksen tiukat sanat ”Totisesti : rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan.”.  

 Jos joku aloittaa puheensa käyttämällä sanaa totisesti, silloin kuulija voi varmaan olettaa, että puhuja ei vain pudottele niitä sanoja, joita sylki on suuhun tuonut, vaan totisesti tarkoittaa sitä, mitä sanoo.

Ilmestyskirjan kolmannessa luvussa aamen sanaa käytetään Jeesuksesta itsestään. ”Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku.” 

Oikeastaan kaksi ajatusta on luontevaa yhdistää, Jeesus on kuin Aamen, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päättyy, totisesti Jumalan eläväksi tekevä Sana ja allekirjoitus.

Sen tähden, kun käytämme sanaa Aamen, me samalla ylistämme Jumalan elävää sanaa, Kristusta.

Pienen ystäväni ansiosta vanha ja itsestään selvä sana alkoi elää minulle uudelleen ja sai mielessäni uusia merkityksiä. Usein aamen on minulle se piste, jolla vahvistan toiveeni tulla kuulluksi. Yritän olla roiskaisematta sitä ajattelemattomasti, vaan asettaa sen ajatuksen kanssa rukouksen loppuun.  Joskus koko olemukseni läpäisevä halu tulla Jumalan huomaamaksi tarvitsee pisteen sijasta huutomerkin. Silloin aameneni huutaa Jumalaa kuulemaan.

 Ja niitäkin rukouksia minulla on ollut ja tulee olemaan, jolloin aamen jää hämmentyneen ja avuttoman ihmisen kysymysmerkiksi käsittämättömän Jumalan tahdon edessä.

Olkoon Aameneni sitten piste, huutomerkki tai kysymysmerkki, niin uskon siihen, että jos omalla aamenellani vahvistan sen, mitä on sanottu, olen totisesti antanut Jumalalle luvan ottaa minut vakavasti.

Vaalikiusaus

Olen pannut viime viikkoina merkille sen, että vaalikiusaus on ikävällä tavalla  mukana vaalissa kuin vaalissa. Se on salakavala vaiva eikä kukaan taida olla siltä turvassa. Paraikaa käydään ainakin kolmea vaalitaistoa, Kuopioon valitaan uutta piispaa, Suomen ev.-lut.kirkolle uusia jäseniä kirkolliskokoukseen ja Suomelle presidenttiä. Vaalikiusaukseen lankeaminen on näkynyt kaikkien kolmen vaalin yhteydessä, ehdokkaista on puhuttu asiattomasti ja epäoikeudenmukaisesti. Vaalikiusaukseen on helppo langeta, pelko omasta tai oman ehdokkaan häviöstä saa puhumaan pahaa muista. Keskustelu ei pysy asiallisena eikä toisia kunnioittavana, vaan saa ilkeilyn ja mustamaalauksen sävyjä. Olen huomannut, kuinka vaikeaa on säilyttää oma maltti ja asiallisuus, kun omaa ehdokasta, omaa listaa tai ehdolla olevaa kaveria arvostellaan asiattomasti, joko julkisesti tai kulissien takana.
Minusta on hienoa, että molemmat toiselle kierrokselle päässeet presidenttiehdokkaat toivovat julkisesti kannattajiltaan asiallista ja toista ehdokasta kunnioittavaa käytöstä. Täysin nurinkurista olisi se, että samaa periaatetta ei noudatettaisi kirkollisissa vaaleissa.
Erimielisyys ei ole sama asia, kuin riitely, se meidän suomalaisten pitäisi jo oppia. Minä voin olla kanssasi eri mieltä asioista, mutta se ei tarkoita sitä, että arvostelisin sinua ihmisenä. Toisen ihmisen kunnioittaminen kuuluu lähimmäisenrakkauteen, toivon, että voisimme sen muistaa myös vaali-innostuksessamme.

Isoisän ikävä

Rakas vaari, muistan, kuinka luit meille kiljuvaisille Kiljusia mummonkamarin sängyllä, mistä mummo oli juuri jaksanut nousta hetkeksi tupaan keinuttelemaan. Sinut komennettiin meitä lapsia rauhoittamaan, mutta taisivat viisaat naiset huomata, että mieluisan tehtävän varjolla saivat sinut hetkeksi lepäämään, väsyneen miehen. Lukiessasi haroit, päähäsi pudonneen kukkaruukun arpeuttamaa, kaljua kädelläsi, josta puuttui muutama, puimurin puraisema sormenpää. Jäljet kehossasi saivat minut vakuuttumaan siitä, että tarinasi, ne hurjatkin, olivat totta. Kaikki arvet eivät näkyneet päälle päin, niitäkin oli paljon. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että joskus, muutaman naukun jälkeen, se kaikki syvälle sullottu ja mielen perälle peitelty pääsi itkuna ulos. Silloin minä vähän pelkäsin. En vain ymmärtänyt, kuinka paljon enemmän sinä olit joutunut pelkäämään. Usein minulla on ikävä sinua, tänään oikein kovasti.
Ukki, minun pieni käteni katosi sinun suureen kouraasi, kun lähdimme kahdestaan retkelle, muita ei huolittu mukaan. Karheat, kovan työn kovettamat, sormesi omieni ympärillä tuntuivat turvallisilta. Kuuntelit kärsivällisesti, kun höpötin sinulle omiani, kun lörpötykseni hetkeksi taukosi, kommentoit "Niin aina", mikä riitti minulle kehotukseksi jatkaa tarinointiani. Äidiltä ja mummilta pidettiin salassa, että kävelimme kyläkauppaan ostamaan "makuja". Kaupan portailla otit minut polvellesi ja mutustelimme pastilleja, jotka tarttuivat etuhampaisiin ja maistuivat kesältä. Kun palasimme takaisin Kaunistoon, menit nokosille ja minä jäin ruokkimaan mummin kanssa kanoja. Sinä varmaankin nautit seurastani, siitä lapsen huolettomuudesta, joka ei muistele mennyttä eikä sure tulevaa. Ehkä pääsit minun kanssani hetkeksi omia murheitasi pakoon ja haamuiltasi piiloon. Tiedän nyt, että niitä sinulla oli, murheita ja kipeitä muistoja, joista et puhunut. Ei ollut tapana puhua.

Onneksi olit minulle, Ukki.

Lapsellinen pappi

Kierrän työparini kanssa päiväkodeissa, pitämässä hartauksia. Kuukausittain kierrämme yhdeksässä päiväkodissa ja tapaamme 18 eri ryhmän lapset. Työalani myötä, Länsi-Porin seurakunnan lapset ovat oppineet tuntemaan minut Elina-pappina, mikä sopii minulle.  Tässä taannoin, kun tyhjensin ostoskärryäni Prisman kassalla, kuulin kirkkaan lapsenäänen huudahtavan; ”Hei katsokaa, tuolla on Elina-pappi, se on hirveen lapsellinen, mutta kiva!”. Siinä minä sitten rohkeasti nostin käteni ja vilkutin tutulle lapselle ja hänen vanhemmilleen sekä kymmenille muille kassajonoissa seisoville, jotka olivat kuulleet saman huudon ja etsivät uteliailla katseillaan hirveän lapsellista pappia.

Ei ole oikeastaan laisinkaan hullumpaa olla lapsellinen pappi. Lasten ajatusten ymmärtäminen ja heidän hyväksyntänsä saavuttaminen on helpompaa, kun uskaltaa heittäytyä heidän kaltaisekseen, siinä määrin, kun se aikuiselta vielä, teeskentelemättä, onnistuu. Sillä ei ole mitään tekemistä alentumisen kanssa, päinvastoin, se, joka onnistuu kaivamaan itsestään lapsen luottamuksen ja jotakin heidän tavastaan ajatella ja ihastella, on onnellinen. Ne hetket, jolloin koen siinä onnistuvani, ovat arvokkaita, mutta on myös runsaasti niitä toisenlaisia hetkiä. Niitä hetkiä, kun näen seurakunnan naamatauluista, että pieleen meni, ja pahasti. Palaute on myös suoraa ja välitöntä. Pastorin ei tarvitse arvuutella sitä, miten sillä kertaa onnistui, se yleensä kerrotaan ihan kursailematta, mikä ei oikeastaan sekään ole ollenkaan paha, kun siihen tottuu. 

Pyllynjäljet kirkonpenkissä

Loviisan kirkon vastamaalatuista penkeistä löytyi konsertin jälkeen 373 pyllyn jälkeä. Todennäköisesti saman verran löytyi takapuolia, joissa oli tuoretta öljymaalia, elleivät kirkkovieraat siirtäneet takamuksensa paikkaa useampaan kertaan ennen konserttia. Tapahtunutta voisi vähän ilkikurisesti kuvailla sanoilla "Loviisan ihme". Olen nimittäin varma, että Loviisan kirkosta tulee tapahtuneen jälkeen entistä suositumpi turistikohde. Vaikka kyse oli inhimillisestä erehdyksestä, niin ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Seuraavaaan messuun voisi houkutella kirkkokansaa teemalla; "Tule ja etsi omalle takamuksellesi oikea paikka!". Toivon, että takamuksenjäljistä ainakin osa säilytettäisiin. Näin varhaiskasvatuksen pappina voisin kuvitella, miten paljon kirkkokansaa keräisi sellainen perhemessu, jota voisi markkinoida kutsulla; "Vauvat, vaarit, mummit ja kummit, tervetuloa painamaan puuta ja perheellenne omat paikat seurakuntanne kirkkoon!".
 Jäljillä on merkitystä. Monet ensimmäisen kerran isäksi tulleet saivat isänpäivänä kortin, jossa oli esikoislapsen jalan tai käden jälki. Luulen myös taivaallisen Isämme iloitsevan kaikista niistä persoonallisista jäljistä, jotka Loviisan kirkon penkkeihin piirtyivät. Kerrankin hän voi myös todeta, että ainakin jäljistä päätellen kirkko oli täynnä.
Pyllynjälkien moninaisuutta voi myös verrata seurakunnan sekalaisuuteen, jokainen kirkossaistuja on omannäköisensä takamustaan myöten, mutta kaikkien takamukset ovat yhtä tervetulleita kirkon penkkejä kuluttamaan.