Kierrän työparini kanssa päiväkodeissa, pitämässä hartauksia. Kuukausittain kierrämme yhdeksässä päiväkodissa ja tapaamme 18 eri ryhmän lapset. Työalani myötä, Länsi-Porin seurakunnan lapset ovat oppineet tuntemaan minut Elina-pappina, mikä sopii minulle. Tässä taannoin, kun tyhjensin ostoskärryäni Prisman kassalla, kuulin kirkkaan lapsenäänen huudahtavan; ”Hei katsokaa, tuolla on Elina-pappi, se on hirveen lapsellinen, mutta kiva!”. Siinä minä sitten rohkeasti nostin käteni ja vilkutin tutulle lapselle ja hänen vanhemmilleen sekä kymmenille muille kassajonoissa seisoville, jotka olivat kuulleet saman huudon ja etsivät uteliailla katseillaan hirveän lapsellista pappia.
Ei ole oikeastaan laisinkaan hullumpaa olla lapsellinen pappi. Lasten ajatusten ymmärtäminen ja heidän hyväksyntänsä saavuttaminen on helpompaa, kun uskaltaa heittäytyä heidän kaltaisekseen, siinä määrin, kun se aikuiselta vielä, teeskentelemättä, onnistuu. Sillä ei ole mitään tekemistä alentumisen kanssa, päinvastoin, se, joka onnistuu kaivamaan itsestään lapsen luottamuksen ja jotakin heidän tavastaan ajatella ja ihastella, on onnellinen. Ne hetket, jolloin koen siinä onnistuvani, ovat arvokkaita, mutta on myös runsaasti niitä toisenlaisia hetkiä. Niitä hetkiä, kun näen seurakunnan naamatauluista, että pieleen meni, ja pahasti. Palaute on myös suoraa ja välitöntä. Pastorin ei tarvitse arvuutella sitä, miten sillä kertaa onnistui, se yleensä kerrotaan ihan kursailematta, mikä ei oikeastaan sekään ole ollenkaan paha, kun siihen tottuu.
Lasten kanssa pappina touhuaminen on arvokasta ja opettavaa puuhaa. Lapset ovat myös erinomaisia omalla olemassaolollaan opettamaan pappia puhujaksi. Heidän kanssa on pidettävä mielenkiinto herkeämättä jutussa, on oltava aidosti sanojensa takana, puhuttava ilman papereita, havainnollistettava sanottavansa. Jos onnistuu tuossa lasten kanssa, on edellytyksiä onnistua aikuisten kanssa, niin että eivät pitkästy.
VastaaPoista