Isoisän ikävä

Rakas vaari, muistan, kuinka luit meille kiljuvaisille Kiljusia mummonkamarin sängyllä, mistä mummo oli juuri jaksanut nousta hetkeksi tupaan keinuttelemaan. Sinut komennettiin meitä lapsia rauhoittamaan, mutta taisivat viisaat naiset huomata, että mieluisan tehtävän varjolla saivat sinut hetkeksi lepäämään, väsyneen miehen. Lukiessasi haroit, päähäsi pudonneen kukkaruukun arpeuttamaa, kaljua kädelläsi, josta puuttui muutama, puimurin puraisema sormenpää. Jäljet kehossasi saivat minut vakuuttumaan siitä, että tarinasi, ne hurjatkin, olivat totta. Kaikki arvet eivät näkyneet päälle päin, niitäkin oli paljon. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että joskus, muutaman naukun jälkeen, se kaikki syvälle sullottu ja mielen perälle peitelty pääsi itkuna ulos. Silloin minä vähän pelkäsin. En vain ymmärtänyt, kuinka paljon enemmän sinä olit joutunut pelkäämään. Usein minulla on ikävä sinua, tänään oikein kovasti.
Ukki, minun pieni käteni katosi sinun suureen kouraasi, kun lähdimme kahdestaan retkelle, muita ei huolittu mukaan. Karheat, kovan työn kovettamat, sormesi omieni ympärillä tuntuivat turvallisilta. Kuuntelit kärsivällisesti, kun höpötin sinulle omiani, kun lörpötykseni hetkeksi taukosi, kommentoit "Niin aina", mikä riitti minulle kehotukseksi jatkaa tarinointiani. Äidiltä ja mummilta pidettiin salassa, että kävelimme kyläkauppaan ostamaan "makuja". Kaupan portailla otit minut polvellesi ja mutustelimme pastilleja, jotka tarttuivat etuhampaisiin ja maistuivat kesältä. Kun palasimme takaisin Kaunistoon, menit nokosille ja minä jäin ruokkimaan mummin kanssa kanoja. Sinä varmaankin nautit seurastani, siitä lapsen huolettomuudesta, joka ei muistele mennyttä eikä sure tulevaa. Ehkä pääsit minun kanssani hetkeksi omia murheitasi pakoon ja haamuiltasi piiloon. Tiedän nyt, että niitä sinulla oli, murheita ja kipeitä muistoja, joista et puhunut. Ei ollut tapana puhua.

Onneksi olit minulle, Ukki.