MINUN KIRKKONI

MINUN KIRKKONI

Kirkko täyttyi perhemessun äänistä, varovaisista ja hiljaisista aikuisten äänistä sekä kirkkaista ja kuuluvista lasten äänistä, jotka eivät noudattaneet vanhoja kaavoja, vaan loivat omansa ja puhkoivat sopivasti reikiä siihen, mitä oli turhaan pidetty jäykän muuttumattomana.  

Alkuvirren aikana ristikulkue saapui kirkkoon. Lapsijoukko seurasi ristinkantajaa iloisessa epäjärjestyksessä. Viimeisenä kulkueessa tuli pappi, joka nautti siitä, että kirkossa kuului ja näkyi elämä niin moniäänisesti ja lukuisissa eri väreissä. Ennen alttaria papin korviin kantautui pienen pojan ääni, joka kertoi vieressä seisovalle äidilleen ”No nyt voidaan aloittaa, kun Jeesuskin tuli.”.

ja hymyilevä pappi oli aika vakuuttunut siitä, että Jeesus ei jäisi tästä juhlasta pois mistään hinnasta.

Alttarikaiteen alatasolla, siinä mihin polvistujat yleensä polvensa asettelevat, loikoili pieni tyttö.  Hän oli sulkenut silmänsä ja leveä hymy venytti suupieliä kohti pyöreitä poskipäitä. Kirkon kattoikkunasta alttarille kurkottava aurinko hyväili valollaan lasta, säteet saivat pienen pään ympärille levittäytyneet hiukset loistamaan kuin sädekehä ikään. Tyttö sormeili toisella kädellään allaan olevan kankaan nukkaa ja toisen kätensä etusormella tulkitsi ilmaan ympärillään soivat sävelet. Kaikesta saattoi päätellä, että lapsi nautti olemisestaan siinä Jumalan kämmenellä.

Uhrivirren aikana lapset toivat kolehtirahansa alttarin eteen asetettuun koriin. Tungoksen keskelle jäänyt kori täyttyi pienien nyrkkien puristuksessa lämminneistä rahoista. Viimeinen pieni kolehtinsa kantaja kurkisti koriin, kääntyi ja kysyi kuuluvasti istumaan jääneiltä vanhemmiltaan ”Kuinka moneen rahaan mä tämän omani saan vaihtaa?”. Näitä iloisia antajia Jumala epäilemättä lujasti rakasti.

”Taivaallinen Isä, sinä olet luonut kaiken hyväksi. Rakkaudessasi lähetit Poikasi Jeesuksen meidän kaikkien ystäväksi ja pelastajaksi. Hyvänä Paimenena hän auttoi kaikkia ja antoi henkensä meidän puolestamme. Hän kuoli ristillä, jotta me saisimme anteeksiannon ilon. Hän nousi ylös haudasta, jotta me saisimme elää ikuisesti. Hän antoi ehtoollisen Jumalan perheväen yhteiseksi kiitosateriaksi.”, sanoi pappi, lausui ehtoollisen asetussanat ja toivoi hartaasti, että tästä käsittämättömän arvokkaasta Jeesuksen lahjasta pääsisivät myös mahdollisimman monet lapset osallisiksi yhdessä vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa.

Ehtoolliskutsun jälkeen alttari täyttyi lapsista ja aikuisista. Rakkauden ateria yhdisti vieri viereen polvistuneet ihmiset, suuret ja pienet, toinen toisiinsa ja ehtoollisessa itsensä antavaan Kristukseen. Se oli Jumalan kohtaamista parhaimmillaan monien aistien avulla.

Viimeisten ehtoolliselle osallistuneiden joukossa olivat sisko ja sen veli. Ehtoollisen jälkeen he pistivät tanssiksi varmistuttuaan ensin siitä, että heidän äitinsä oli päässyt turvallisesti takaisin omalle paikalleen. Käsi kädessä sisarukset pyörivät alttarin edessä kiitostanssin ja heidän hennot vartalonsa keinuivat ehtoollisvirren viimeisen säkeistön sointujen tahdissa.

Viimeisessä virressä, ylistysvirressä soi kiitos ja ilo, joka sai alkunsa rohkeasta laulusta, lähti liikkeelle pienten ja suurten käsien taputuksista ja kaikui urkujen pauhussa. Se sama ilo löytyi myös hymynä kaikenikäisiltä kasvoilta, Herran huoneessa oli hyvä olla.

Ristikulkue johti juhlijat jatkoille, seurustelemaan mehulasin ja kahvikupin ääressä. Kun pappikin oli saanut taas kahvia juodakseen, kysyi nuori vierustoveri ”Kumpaa tästä pitäisi kiittää sua vai Jeesusta?”  ”Kannattaisi varmaan kiittää Jeesusta.”, vastasi pappi ja kiitti itsekin, erityisesti siitä, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, sillä siinä tapauksessa siellä tuskin tulee aika pitkäksi.