EHKÄ SE ON KRISTUKSEN VALOA

Minulla oli pienet saparot, joissa oli uudet punaiset silkkinauhat. Jaloissani oli uudet remmikengät, mutta niiden väriä en enää muista, sen sijaan muistan ne valkoiset pitsiset polvisukat, joista pidin niin paljon. Niissä oli vain yksi vika, toinen ei millään pysynyt ylhäällä polven alla, vaan valahti kapeaa säärtä pitkin nilkkaan tuon tuosta. Käteni olivat jännityksestä hikiset ja vatsanpohjassa oli sama tunne kuin silloin, kun isä ajoi tahallaan kovaa mäennyppylän yli ja tuntui siltä kuin auto olisi saanut siivet ja noussut lentoon. Minusta tuntui siltä, että olin nousemassa lentoon niiltä sijoiltani, luokkahuoneen lattialta, kahden parhaan ystäväni välistä. Lempi-opettajan tuttu ja turvallinen hahmo oli urkuharmonin takana, harmaa pää kumartuneena kohti koskettimia ja jalat polkivat ilmaa sävelten alle. Avasin suuni ja annoin laulun tulla. Ääni lähti vatsanpohjasta asti, sai sävelen äänihuulista, muodostui sanoiksi kielen ja hampaiden välissä ja sujahti ilmoille hentojen huulten välistä.  

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.”

Lauloin niin lujaa kuin sellainen lapsi laulaa, joka ei vielä mieti sitä, soivatko oma ääni ja opettajan soittamat nuotit samaa säveltä tai sitä, miltä ääni muiden korvissa kuulostaa. Laulaa piti ja lujaa, sellaiset ohjeet opettaja oli antanut. Suvivirren sanat olimme yhdessä opetelleet toukokuun aikana, koko luokka, kukaan ei tarvinnut virsikirjaa muistaakseen ulkoa kaikkien kuuden säkeistön sanat.  

Vapaus, siinä se oli Suvivirren myötä käden, kielen ja mielen ulottuvilla. Luokkahuoneen ikkunoista näkyivät lehtipuiden latvat, jotka huojuivat hiljaa tuoreessa vihreydessään kuin virrenveisuun keinuttamina. Luokkahuoneen täytti huumaava tuoksujen sekoitus, joka syntyi äitien parfyymeista, isien partavesistä, opettajanpöydän syreeneistä ja sai ajattelemaan, että juuri siltä vapaus tuoksui. Kaiken sen keskellä minun sielunikin liittyi ääneni myötä yhteiseen kuoroon julistamaan iloa elämisen ihmeestä, kesän ihanuudesta ja onnesta, joka syntyy osallisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta.

”Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Se meille muistuttaapi hyvyyttäs, Jumala, ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni sä liitä myös äänes kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on.”

Ensimmäisestä kevätjuhlastani on kulunut useita kymmeniä vuosia, mutta yhä uudelleen suvivirsi saa aikaan saman riemun tunteen kuin tuona muistiini jäljet jättäneenä päivänä.

Laulamiseni ei ole enää yhtä rohkeaa ja innokasta kuin ekaluokkalaisen laulu. Eletyt vuodet ovat jyrsineet siitä uskalluksesta, jolla seitsemänvuotias veisasi.  Lauluääneni olen todennut vaatimattomammaksi kuin lapsena sen uskoin olevan eikä lujaa laulaminen ole enää helppoa. Mutta suvivirttä veisatessani pistän kaiken peliin. Suvivirsi kertoo minulle vapaudesta. Sellaisesta vapaudesta, joka ilmaisee olemassa olemisen iloa, osallisuutta elämän ihmeeseen ja yhteenkuuluvuutta ympäröivän luomakunnan kanssa. Suvivirsi kertoo minulle myös sellaisesta vapaudesta, joka liittyy lapsen luottamukseen ja uskoon.  Siihen uskoon, että Jumalan maailmassa hyvyys voittaa pahuuden ja kaikki käy hyvin, ainakin lopulta.

Kun laulan Suvivirttä, heittäydyn virren vietäväksi. Annan sen vapauden, jonka tunnen veisatessani, asettua sydämeeni ja toivon hartaasti, että sen myötä luottamus ja usko löytäisivät sieltä yhä uudelleen rohkeuden syntyä ja kasvaa. Veisaamisessa on merkillinen voima, ehkä se on Kristuksen valoa.

Äitiyden onni ja ahdistus

KOLUMNI ÄITIYDESTÄ PIKKUVÄKI-LEHTEEN

”Ihanaa olla oman äitinsä pehmeyden ympäröimänä.”, totesi tiiviisti ympärilleni kietoutunut 5-vuotias kuopukseni. Olin juuri palannut kotiin Jyväskylästä, neljän päivän koulutuksesta. Puoli tuntia myöhemmin samainen pieni miehenalku karjui minulle, naama punaisena kiukusta; ”Kymmenen vuoden kuluttua, kun mä olen aikuinen, niin sä olet samanlainen kuin Tuulikki-mummi, mutta vaan paljon rumempi kuin se!”.  Ilo äidin paluusta oli nopeasti vaihtunut syvään närkästykseen sen johdosta, että kuopus oli joutunut viettämään neljä päivää ilman äitinsä pehmeyttä. Kiukkuinen lausahdus oli kuopukselta hyvä veto. Äitini, joka yhä edelleen on kaunis nainen ja lastenlastensa vilpittömän ihailun ja ehdottoman rakkauden kohde, edustaa minulle ihmistä, johon omaa äitiyttäni peilaan. Se, mitä minä, matkasta väsyneenä, lapseni kiukkuisista sanoista kuulin, oli siis, että muistutan äitiäni, mutta en yllä hänen tasolleen, ikinä.

Muistan, kuinka hämmentynyt olin runsaat neljätoista vuotta sitten, kun tuijotin kasvot kalpeina ensimmäisen kerran raskaustestin kahta punaista viivaa. Minussa kasvoi uusi elämä, olin tulossa äidiksi. Riemu, huoli, jännitys, pelko ja onnellisuus vaihtelivat mielessäni kuin maisemat junan ikkunassa. Vaikka olin jo kolmekymmentä täyttänyt, en siis enää mikään pikkutyttö ja monenlaista elämässäni kokenut ja nähnyt, olin astumassa mukavuusalueeni ulkopuolelle, vieläpä aika reilulla loikkauksella. Olin aloittanut taivalluksen jännittävällä, haastavalla, mielenkiintoisella ja ihmeellisellä tiellä, mikä kestäisi yhtä kauan kuin minäkin, elämäni loppuun saakka.

Olen tuijottanut noita kahta punaista viivaa myöhemminkin, kaksi kertaa. Olen kolmen pojan onnellinen ja monet kommellukset kokenut äiti. Kun sain esikoiseni syliini ensimmäisen kerran, tunsin hänen untuvaiset hiuksensa poskeani vasten ja aistin hänen pienen kehonsa lämmön, tiesin, että olisin valmis tekemään kaikkeni, jotta hänestä tulisi onnellinen ihminen. On ollut ihanaa ja myös huojentavaa huomata se, että jokainen lapsistani on saanut minussa aikaan saman tunteen, ehdottoman ja pakahduttavan suuren rakkauden.

Tuon tunteen lisäksi lapseni ovat aiheuttaneet minussa myös useita muita tunteita, kuten ihastusta, vihastusta, onnea, epätoivoa, huolta, kärsimättömyyttä ja suunnattoman paljon iloa. Lapseni ovat tuoneet minussa esiin lempeyden ruumiillistuman, sähisevän raivottaren, hulvattoman hassuttelijan, hermostuneen hössöttäjän ja piinkovan puolustajan. Jos joku olisi kertonut minulle, mitä kaikkea äitiys tarkoittaa ja miten se minua muuttaa silloin, kun ensimmäisen kerran tuijotin raskaustestin positiivista tulosta, en olisi häntä uskonut. En edes, vaikka se kertoja olisi ollut oma äitini.

Vaikka äitini on tarjonnut minulle oivallisen naisen ja äidin mallin, olen todennut oman äitinä olemiseni aikana, että en voi siirtää itseeni hänen ominaisuuksiaan tai tapojaan. Joissakin asioissa olen pyrkinyt tekemään niin kuin äitini, mutta äitiyttä voi oppia matkimalla vain vähän. Äitiys on merkinnyt minulle kasvua, joka on toisinaan kovin kivuliasta. Äitiyteni myötä olen löytänyt ja löydän itsestäni uusia, myös hämmentäviä, puolia, kukin kolmesta pojastani on kasvattanut minua äidikseen omalla tavallaan.  Onneksi minulla on kuitenkin ainakin yksi ominaisuus, jonka olen omalta äidiltäni perinyt ja jonka olen kokenut olevan tuiki tarpeellista tässä omassa äitiydessäni, se on huumorintaju, joka yhä uudelleen auttaa palauttamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin, kuten silloin, kun tulee verratuksi omaan äitiinsä itselleen epäedulliseen sävyyn.

Toisaalta en malta olla mainitsematta palautteesta, joka hyvin kuvaa näitä äitiyden parhaimpia puolia. Erään sunnuntaiaamun aamuäreän äidin suloinen sunnuntaiherätys oli kuopus, joka kömpi viereen, kiersi kätensä kaulaan ja heläytti torkkujan korvaan; "Sä, äiti, olet kuin aurinko, elämäni valo ja yhtä kaunis kuin timantit.".

Minun ristini

Kun aloitin työt Länsi-Porin seurakunnassa kahdeksan vuotta sitten, muistan, että yksi huolenaiheeni oli se, kuinka koskaan oppisin pitämään kirkkotilasta, joka oli minusta ensi näkemältä aika ruma. Alttariseinä näytti kylpyhuoneen seinältä, pienine neliskanttisine kaakeleineen ja minun oli vaikea löytää kirkosta sellaista, josta olisin voinut heti sanoa pitäväni. Pikkuhiljaa vuosien myötä ja yksityiskohtien kautta Länsi-Porin kirkko on alkanut puhua minulle Jumalan pyhyydestä myös tilana. Tänään kerron yhdestä sellaisesta paikasta kirkossa, josta Jumala avaa minulle tien luokseen.

Kun istun Länsi-Porin kirkossa vasemmalla puolella olevassa etupenkissä, näen alttaripöydän krusifiksin taustana alttariseinän tyhjän ristin. Siitä näkymästä on tullut minulle hyvin rakas. Lähempänä minua on siis krusifiksi, risti, jolla on kärsivä ihminen. Ihminen, joka tunsi pelkoa, kipua ja tuskaa. Hän syntyi tähän maailmaan, kuten jokainen ihminen, äitinsä kohdusta. Hän parkaisi nälästä ja hamuili ahnaasti äitinsä rintaa ja  teki, kuten useimmat vauvat aluksi tekevät, söi ja nukkui. Hän oppi kävelemään ja sanoi ensimmäisen sanansa, ehkä se oli äiti. Hän kasvoi ja koki kaikkea sitä, mitä ihmisen kasvuun kuuluu, niin iloa, kuin kipuakin. Hän nauroi ja itki, rakasti ja vihasi, innostui ja pettyi. Hän eli oikean ihmisen elämän, ei mitään puolijumalallista, vähän niin kuin elämää.

Siksi siinä silmieni edessä, alttarin ristillä, Jeesus ei jumalallisesti ja kauniisti leiki kuolevaa, vaan tekee hidasta, tuskallista ja todellista kuolemaa, ihmisen kuolemaa.

Alttarin krusifiksin viesti minulle on ; Katso, tässä on Jeesus Kristus, joka on kulkenut ihmisen tien, kohdusta kuolemaan. Joka tietää myös, mitä on joutua halveksituksi, muiden kiusaamaksi ja yksin. Joka on kokenut, mitä on henkinen ja fyysinen väkivalta ja hylätyksi joutuminen.  Kun katson krusifiksin Jeesusta, uskon, että siinä on kärsivä ihminen. Ihminen, joka tuntee ja tietää minun kipuni ja kärsimykseni.

Tyhjä risti krusifiksin taustalla on yhtä rakas. Se, että risti on tyhjä, kertoo, että pitkäperjantain jälkeen tulee pääsiäinen, yhä uudelleen, joka päivä.  Ristillä kuollut ihminen, Jeesus Kristus, oli ja on myös Jumala. Tyhjä risti kertoo siitä, että Jumalan rakkauden voima on paljon suurempi, kuin pahuuden, synnin ja kuoleman valta. Tyhjä risti kertoo siitä, että Jumala ei ole armoton Jumala, vaan hän on anteeksiantava ja rakastava. Kun katson noita kahta ristiä, uskon, että on Jumala, joka tietää, mitä on olla ihminen. Sen minä uskon, vaikka en sitä ymmärrä.

Minulle ristin pyhyys merkitsee sitä, että risti on tehnyt näkyväksi sekä ihmisen kärsimyksen rumuuden että Jumalan rakkauden kauneuden.

Aamen

RADIOHARTAUS 18.1.2012, AAMEN

Aamen. Halusin aloittaa tämän uskonopin klinikan sillä sanalla, johon yleensä lopetetaan. Syystä.

Olin pitämässä lapsille hartaushetkeä. Lopetin kaikurukouksen aameneen ja lapset toistivat sen perässäni, paitsi yksi. Minua vastapäätä istui pieni poika, jonka silmät olivat pyöristyneet hämmästyneestä paheksunnasta. Hänen alahuulensa oli myös taipunut alaspäin ja värisi pidätetystä itkusta. Pojan ilmeestä saattoi tällainen, myös vähän likinäköinen, pastori päätellä, että jotain oli mennyt pieleen.

Ennen, kuin ehdin kysyä häneltä syytä pahastumiseen, hän sanoi hyvin vakavalla ja mielipahasta ponnistavalla äänellä; ”Mutta minähän pelkään kummituksia!”

Kesti hetken, ennen kuin ymmärsin, mistä hän puhui ja miten se mihinkään liittyi. Pieni poika oli kuullut, että päätin rukouksen kuuluvasti sanaan ”Aave”.  Hän oli kuullut minun puhuvan rukouksessa Jeesuksesta ja Jumalasta. No, se puhe varmaan kuulosti hänen korvissaan ihan asiaankuuluvalta, mutta sitten rukouksen loppuun olinkin ottanut mukaan jotain, mikä ei ollut tuttua ja turvallista, vaan hänelle pelottavaa, ahdistavaa ja oikeastaan täysin käsittämätöntä. Yhtäkkiä pappi rupesi puhumaan kummituksista.

Aamen on sana, joka minulle on itsestäänselvyys ja jonka merkitystä en enää edes tule ajatelleeksi. Roiskaisen sen rukouksen perään ikään kuin pisteeksi. Mutta pienen pojan väärin kuulemasta sanasta ei tullut pistettä, vaan huutomerkki. Sanoilla on merkitystä, tässä tapauksessa aamenella.

Aamenhan on täyttä hepreaa, mistä myös lapset minua omalla tavallaan muistuttivat. Suomennettuna sana tarkoittaa luotettavaa ja varmaa tai voi sen myös kääntää sanoilla ”tapahtukoon niin”. Laskin huvikseni, montako kertaa messussa yleensä sanotaan tai lauletaan aamen ja sain tulokseksi parikymmentä kertaa. Sana, jota kolmiyhteistä Jumalaa palvellessa toistetaan niin usein, vieläpä yhteen ääneen, ei voi olla merkityksetön.

Kirkkoisä Augustinuksen mukaan aamen on kuin allekirjoitus. Jos siis puhuttuani sanon aamen, tarkoittaa se sitä, että seison tukevasti sanojeni takana. Samalla tavoin, jos lausun aamenen sen perään, mitä joku toinen on puhunut, olen siis samaa mieltä hänen kanssaan eli yhdyn hänen ilmaisemiinsa ajatuksiin omalla vahvistuksellani. Sen tähden sana aamen ei ole yhdentekevä, ei sinne päinkään.

Jeesus aloitti usein puheensa hepreankielen aamenella, vaikka puhui äidinkielenään arameaa. Kirkkoraamatussa Jeesuksen käyttämä aamen on useimmiten käännetty sanalla totisesti. Esimerkiksi;   ”Totisesti : ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” , sanoo Jeesus opetuslapsilleen Matteuksen evankeliumin kahdeksannessatoista luvussa. Ja samassa luvussa, muutamaa jaetta myöhemmin, ovat Jeesuksen tiukat sanat ”Totisesti : rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan.”.  

 Jos joku aloittaa puheensa käyttämällä sanaa totisesti, silloin kuulija voi varmaan olettaa, että puhuja ei vain pudottele niitä sanoja, joita sylki on suuhun tuonut, vaan totisesti tarkoittaa sitä, mitä sanoo.

Ilmestyskirjan kolmannessa luvussa aamen sanaa käytetään Jeesuksesta itsestään. ”Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku.” 

Oikeastaan kaksi ajatusta on luontevaa yhdistää, Jeesus on kuin Aamen, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päättyy, totisesti Jumalan eläväksi tekevä Sana ja allekirjoitus.

Sen tähden, kun käytämme sanaa Aamen, me samalla ylistämme Jumalan elävää sanaa, Kristusta.

Pienen ystäväni ansiosta vanha ja itsestään selvä sana alkoi elää minulle uudelleen ja sai mielessäni uusia merkityksiä. Usein aamen on minulle se piste, jolla vahvistan toiveeni tulla kuulluksi. Yritän olla roiskaisematta sitä ajattelemattomasti, vaan asettaa sen ajatuksen kanssa rukouksen loppuun.  Joskus koko olemukseni läpäisevä halu tulla Jumalan huomaamaksi tarvitsee pisteen sijasta huutomerkin. Silloin aameneni huutaa Jumalaa kuulemaan.

 Ja niitäkin rukouksia minulla on ollut ja tulee olemaan, jolloin aamen jää hämmentyneen ja avuttoman ihmisen kysymysmerkiksi käsittämättömän Jumalan tahdon edessä.

Olkoon Aameneni sitten piste, huutomerkki tai kysymysmerkki, niin uskon siihen, että jos omalla aamenellani vahvistan sen, mitä on sanottu, olen totisesti antanut Jumalalle luvan ottaa minut vakavasti.

Vaalikiusaus

Olen pannut viime viikkoina merkille sen, että vaalikiusaus on ikävällä tavalla  mukana vaalissa kuin vaalissa. Se on salakavala vaiva eikä kukaan taida olla siltä turvassa. Paraikaa käydään ainakin kolmea vaalitaistoa, Kuopioon valitaan uutta piispaa, Suomen ev.-lut.kirkolle uusia jäseniä kirkolliskokoukseen ja Suomelle presidenttiä. Vaalikiusaukseen lankeaminen on näkynyt kaikkien kolmen vaalin yhteydessä, ehdokkaista on puhuttu asiattomasti ja epäoikeudenmukaisesti. Vaalikiusaukseen on helppo langeta, pelko omasta tai oman ehdokkaan häviöstä saa puhumaan pahaa muista. Keskustelu ei pysy asiallisena eikä toisia kunnioittavana, vaan saa ilkeilyn ja mustamaalauksen sävyjä. Olen huomannut, kuinka vaikeaa on säilyttää oma maltti ja asiallisuus, kun omaa ehdokasta, omaa listaa tai ehdolla olevaa kaveria arvostellaan asiattomasti, joko julkisesti tai kulissien takana.
Minusta on hienoa, että molemmat toiselle kierrokselle päässeet presidenttiehdokkaat toivovat julkisesti kannattajiltaan asiallista ja toista ehdokasta kunnioittavaa käytöstä. Täysin nurinkurista olisi se, että samaa periaatetta ei noudatettaisi kirkollisissa vaaleissa.
Erimielisyys ei ole sama asia, kuin riitely, se meidän suomalaisten pitäisi jo oppia. Minä voin olla kanssasi eri mieltä asioista, mutta se ei tarkoita sitä, että arvostelisin sinua ihmisenä. Toisen ihmisen kunnioittaminen kuuluu lähimmäisenrakkauteen, toivon, että voisimme sen muistaa myös vaali-innostuksessamme.