MINUN KIRKKONI
Kirkko
täyttyi perhemessun äänistä, varovaisista ja hiljaisista aikuisten äänistä sekä
kirkkaista ja kuuluvista lasten äänistä, jotka eivät noudattaneet vanhoja
kaavoja, vaan loivat omansa ja puhkoivat sopivasti reikiä siihen, mitä oli
turhaan pidetty jäykän muuttumattomana.
Alkuvirren
aikana ristikulkue saapui kirkkoon. Lapsijoukko seurasi ristinkantajaa
iloisessa epäjärjestyksessä. Viimeisenä kulkueessa tuli pappi, joka nautti
siitä, että kirkossa kuului ja näkyi elämä niin moniäänisesti ja lukuisissa eri
väreissä. Ennen alttaria papin korviin kantautui pienen pojan ääni, joka kertoi
vieressä seisovalle äidilleen ”No nyt voidaan aloittaa, kun Jeesuskin tuli.”.
ja
hymyilevä pappi oli aika vakuuttunut siitä, että Jeesus ei jäisi tästä juhlasta
pois mistään hinnasta.
Alttarikaiteen
alatasolla, siinä mihin polvistujat yleensä polvensa asettelevat, loikoili
pieni tyttö. Hän oli sulkenut silmänsä
ja leveä hymy venytti suupieliä kohti pyöreitä poskipäitä. Kirkon kattoikkunasta
alttarille kurkottava aurinko hyväili valollaan lasta, säteet saivat pienen
pään ympärille levittäytyneet hiukset loistamaan kuin sädekehä ikään. Tyttö
sormeili toisella kädellään allaan olevan kankaan nukkaa ja toisen kätensä
etusormella tulkitsi ilmaan ympärillään soivat sävelet. Kaikesta saattoi
päätellä, että lapsi nautti olemisestaan siinä Jumalan kämmenellä.
Uhrivirren
aikana lapset toivat kolehtirahansa alttarin eteen asetettuun koriin. Tungoksen
keskelle jäänyt kori täyttyi pienien nyrkkien puristuksessa lämminneistä
rahoista. Viimeinen pieni kolehtinsa kantaja kurkisti koriin, kääntyi ja kysyi
kuuluvasti istumaan jääneiltä vanhemmiltaan ”Kuinka moneen rahaan mä tämän
omani saan vaihtaa?”. Näitä iloisia antajia Jumala epäilemättä lujasti rakasti.
”Taivaallinen
Isä, sinä olet luonut kaiken hyväksi. Rakkaudessasi lähetit Poikasi Jeesuksen
meidän kaikkien ystäväksi ja pelastajaksi. Hyvänä Paimenena hän auttoi kaikkia
ja antoi henkensä meidän puolestamme. Hän kuoli ristillä, jotta me saisimme
anteeksiannon ilon. Hän nousi ylös haudasta, jotta me saisimme elää ikuisesti.
Hän antoi ehtoollisen Jumalan perheväen yhteiseksi kiitosateriaksi.”, sanoi
pappi, lausui ehtoollisen asetussanat ja toivoi hartaasti, että tästä
käsittämättömän arvokkaasta Jeesuksen lahjasta pääsisivät myös mahdollisimman
monet lapset osallisiksi yhdessä vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa.
Ehtoolliskutsun
jälkeen alttari täyttyi lapsista ja aikuisista. Rakkauden ateria yhdisti vieri
viereen polvistuneet ihmiset, suuret ja pienet, toinen toisiinsa ja
ehtoollisessa itsensä antavaan Kristukseen. Se oli Jumalan kohtaamista
parhaimmillaan monien aistien avulla.
Viimeisten
ehtoolliselle osallistuneiden joukossa olivat sisko ja sen veli. Ehtoollisen
jälkeen he pistivät tanssiksi varmistuttuaan ensin siitä, että heidän äitinsä
oli päässyt turvallisesti takaisin omalle paikalleen. Käsi kädessä sisarukset
pyörivät alttarin edessä kiitostanssin ja heidän hennot vartalonsa keinuivat
ehtoollisvirren viimeisen säkeistön sointujen tahdissa.
Viimeisessä
virressä, ylistysvirressä soi kiitos ja ilo, joka sai alkunsa rohkeasta
laulusta, lähti liikkeelle pienten ja suurten käsien taputuksista ja kaikui
urkujen pauhussa. Se sama ilo löytyi myös hymynä kaikenikäisiltä kasvoilta,
Herran huoneessa oli hyvä olla.
Ristikulkue
johti juhlijat jatkoille, seurustelemaan mehulasin ja kahvikupin ääressä. Kun
pappikin oli saanut taas kahvia juodakseen, kysyi nuori vierustoveri ”Kumpaa
tästä pitäisi kiittää sua vai Jeesusta?”
”Kannattaisi varmaan kiittää Jeesusta.”, vastasi pappi ja kiitti
itsekin, erityisesti siitä, että taivasten valtakunta kuuluu lasten
kaltaisille, sillä siinä tapauksessa siellä tuskin tulee aika pitkäksi.