KIITOS

KIITOS

Untuvaiset haivenet hivelivät pienen pään ylle laskeutuneita sormia. Avonaisen kämmenen pohjassa, siinä missä kulkee elämän viiva, tuntuivat sydämen tiheät lyönnit.

Pään aukileesta saattoi erottaa vauvan sydämen sykkeen. Syke tuntui antavan rytmin papin puheelle. Psalmin sanat kietoutuivat lapsen ympärille kuin suojaavat kädet, ne jäivät silittämään posken hienoa nukkaa, syleilivät pieniä korvanlehtiä, pitelivät varovasti hentoja sormenpäitä.

”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.”  

Kummi kannatteli paljailla käsivarsillaan lasta. Lämmin iho lämmintä ihoa vasten tuudittivat toisiaan tutuiksi. Pienessä kehossa virtasi elämän voima, Luojan lahja, se tuntui painavalta pidellä.   

Äidin huulilla pyöri hyväileviä sanoja, jotka äänettömästi huusivat rakkautta tähän lapseen. Isän ilmeessä asui ihmetys ja silmäluomien takana polttelivat kyyneleet, joihin oli kirjoitettu kiitos.

”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”

Suuren kaupan kassajonossa kasvoi kärsimättömyys. Väsynyt äiti komensi lapsiaan, jotka olivat hullaantuneita houkutusten määrästä. Nuori mies puhui kiihtyneesti puhelimeensa ja käytti karkeita, kirveleviä sanoja. Kassajono oli kuin käärme, jonka häntä venyi, mutta pää pysyi paikoillaan.  Kassan liukuhihna, joka oli ahdettu täyteen tavaroita, oli pysähtynyt. Kassa edessä seisoi kiireetön asiakas.

Ikävuosiensa kumartama, vanha mies, kertoi myyjälle kuulumisiaan, venytti lauseitaan ja viivytteli virkkeitään. Viimeiseen saakka vanhus halusi pitää kiinni myyjän ystävällisestä katseesta, joka piirsi hänelle ääriviivat ja teki hänestä näkyvän.

Lopulta vanhuksen oli luovutettava katse seuraavalle asiakkaalle ja kerättävä ostoksensa, ruisleivän, piimäpurkin ja paketin pannukahvia.  

Kun vanhus käveli kaupan ovista ulos, hän tunsi jälleen itsensä  näkymättömäksi. Vastaan tulevista ihmisistä ei kukaan huomannut vanhaa, varovasti kävelevää, miestä.

” Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.”

Kummin kädet olivat lapsen pitelemisestä puutuneet ja otsalla pisaroivat pienet hikihelmet. Liikuttumisen myötä ripsiväristä oli karannut silmäkulmiin ohuita noroja, jotka jäisivät kohta kiinni nenäliinan reunaan. Loppuvirren jälkeen lapsi vaihtoi syliä. Kaikki halusivat päästä pitelemään tätä ihmisen lasta, punnitsemaan uuden elämän painoa, nuuskimaan pienen päälaen juovuttavaa tuoksua, ihmettelemään ihmettä.

”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Huoneen nurkkiin kotiutuneen äänettömyyden rikkoi vanhan seinäkellon tasainen raksutus. Vanhus kaatoi kylmenneen kahvin pannusta viemäriin. Vanhasta tottumuksesta hän oli keittänyt kahdelle, vaikka juojia oli jo monen vuoden ajan ollut vain yksi. Vasemmalla kädellään hän pyyhkäisi päälakeaan siltä kohdalta, mistä aukile oli kasvanut umpeen yli kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Posken ahavoitunutta ihoa peitti viikon vanha sänki, sormenpäihin oli aika syönyt omat jälkensä; purrut palan yhdestä ja nakertanut muita. Ainoa lämmin iho oli vanhuksen oma, oli ollut jo pitkään, mutta se muisti vielä, miltä toisen ihon kosketus tuntui. Vanhassa kehossa virtasi elämän voima, Luojan lahja. Olisipa ollut vielä joku, joka olisi halunnut tuntea sen lämmön. Olisipa ollut joku, joka olisi kiittänyt siitä.

Jos joku vielä tulisi ja kietoisi vanhuksen psalmin sanoihin, hyväilisi niillä hellästi yksinäistä ihmistä, tekisi kosketuksesta evankeliumia, antaisi syyn elää.

Voisitko sinä?

”Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.”