Isoisän ikävä

Rakas vaari, muistan, kuinka luit meille kiljuvaisille Kiljusia mummonkamarin sängyllä, mistä mummo oli juuri jaksanut nousta hetkeksi tupaan keinuttelemaan. Sinut komennettiin meitä lapsia rauhoittamaan, mutta taisivat viisaat naiset huomata, että mieluisan tehtävän varjolla saivat sinut hetkeksi lepäämään, väsyneen miehen. Lukiessasi haroit, päähäsi pudonneen kukkaruukun arpeuttamaa, kaljua kädelläsi, josta puuttui muutama, puimurin puraisema sormenpää. Jäljet kehossasi saivat minut vakuuttumaan siitä, että tarinasi, ne hurjatkin, olivat totta. Kaikki arvet eivät näkyneet päälle päin, niitäkin oli paljon. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että joskus, muutaman naukun jälkeen, se kaikki syvälle sullottu ja mielen perälle peitelty pääsi itkuna ulos. Silloin minä vähän pelkäsin. En vain ymmärtänyt, kuinka paljon enemmän sinä olit joutunut pelkäämään. Usein minulla on ikävä sinua, tänään oikein kovasti.
Ukki, minun pieni käteni katosi sinun suureen kouraasi, kun lähdimme kahdestaan retkelle, muita ei huolittu mukaan. Karheat, kovan työn kovettamat, sormesi omieni ympärillä tuntuivat turvallisilta. Kuuntelit kärsivällisesti, kun höpötin sinulle omiani, kun lörpötykseni hetkeksi taukosi, kommentoit "Niin aina", mikä riitti minulle kehotukseksi jatkaa tarinointiani. Äidiltä ja mummilta pidettiin salassa, että kävelimme kyläkauppaan ostamaan "makuja". Kaupan portailla otit minut polvellesi ja mutustelimme pastilleja, jotka tarttuivat etuhampaisiin ja maistuivat kesältä. Kun palasimme takaisin Kaunistoon, menit nokosille ja minä jäin ruokkimaan mummin kanssa kanoja. Sinä varmaankin nautit seurastani, siitä lapsen huolettomuudesta, joka ei muistele mennyttä eikä sure tulevaa. Ehkä pääsit minun kanssani hetkeksi omia murheitasi pakoon ja haamuiltasi piiloon. Tiedän nyt, että niitä sinulla oli, murheita ja kipeitä muistoja, joista et puhunut. Ei ollut tapana puhua.

Onneksi olit minulle, Ukki.

Lapsellinen pappi

Kierrän työparini kanssa päiväkodeissa, pitämässä hartauksia. Kuukausittain kierrämme yhdeksässä päiväkodissa ja tapaamme 18 eri ryhmän lapset. Työalani myötä, Länsi-Porin seurakunnan lapset ovat oppineet tuntemaan minut Elina-pappina, mikä sopii minulle.  Tässä taannoin, kun tyhjensin ostoskärryäni Prisman kassalla, kuulin kirkkaan lapsenäänen huudahtavan; ”Hei katsokaa, tuolla on Elina-pappi, se on hirveen lapsellinen, mutta kiva!”. Siinä minä sitten rohkeasti nostin käteni ja vilkutin tutulle lapselle ja hänen vanhemmilleen sekä kymmenille muille kassajonoissa seisoville, jotka olivat kuulleet saman huudon ja etsivät uteliailla katseillaan hirveän lapsellista pappia.

Ei ole oikeastaan laisinkaan hullumpaa olla lapsellinen pappi. Lasten ajatusten ymmärtäminen ja heidän hyväksyntänsä saavuttaminen on helpompaa, kun uskaltaa heittäytyä heidän kaltaisekseen, siinä määrin, kun se aikuiselta vielä, teeskentelemättä, onnistuu. Sillä ei ole mitään tekemistä alentumisen kanssa, päinvastoin, se, joka onnistuu kaivamaan itsestään lapsen luottamuksen ja jotakin heidän tavastaan ajatella ja ihastella, on onnellinen. Ne hetket, jolloin koen siinä onnistuvani, ovat arvokkaita, mutta on myös runsaasti niitä toisenlaisia hetkiä. Niitä hetkiä, kun näen seurakunnan naamatauluista, että pieleen meni, ja pahasti. Palaute on myös suoraa ja välitöntä. Pastorin ei tarvitse arvuutella sitä, miten sillä kertaa onnistui, se yleensä kerrotaan ihan kursailematta, mikä ei oikeastaan sekään ole ollenkaan paha, kun siihen tottuu. 

Pyllynjäljet kirkonpenkissä

Loviisan kirkon vastamaalatuista penkeistä löytyi konsertin jälkeen 373 pyllyn jälkeä. Todennäköisesti saman verran löytyi takapuolia, joissa oli tuoretta öljymaalia, elleivät kirkkovieraat siirtäneet takamuksensa paikkaa useampaan kertaan ennen konserttia. Tapahtunutta voisi vähän ilkikurisesti kuvailla sanoilla "Loviisan ihme". Olen nimittäin varma, että Loviisan kirkosta tulee tapahtuneen jälkeen entistä suositumpi turistikohde. Vaikka kyse oli inhimillisestä erehdyksestä, niin ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Seuraavaaan messuun voisi houkutella kirkkokansaa teemalla; "Tule ja etsi omalle takamuksellesi oikea paikka!". Toivon, että takamuksenjäljistä ainakin osa säilytettäisiin. Näin varhaiskasvatuksen pappina voisin kuvitella, miten paljon kirkkokansaa keräisi sellainen perhemessu, jota voisi markkinoida kutsulla; "Vauvat, vaarit, mummit ja kummit, tervetuloa painamaan puuta ja perheellenne omat paikat seurakuntanne kirkkoon!".
 Jäljillä on merkitystä. Monet ensimmäisen kerran isäksi tulleet saivat isänpäivänä kortin, jossa oli esikoislapsen jalan tai käden jälki. Luulen myös taivaallisen Isämme iloitsevan kaikista niistä persoonallisista jäljistä, jotka Loviisan kirkon penkkeihin piirtyivät. Kerrankin hän voi myös todeta, että ainakin jäljistä päätellen kirkko oli täynnä.
Pyllynjälkien moninaisuutta voi myös verrata seurakunnan sekalaisuuteen, jokainen kirkossaistuja on omannäköisensä takamustaan myöten, mutta kaikkien takamukset ovat yhtä tervetulleita kirkon penkkejä kuluttamaan.