MINUN KIRKKONI

MINUN KIRKKONI

Kirkko täyttyi perhemessun äänistä, varovaisista ja hiljaisista aikuisten äänistä sekä kirkkaista ja kuuluvista lasten äänistä, jotka eivät noudattaneet vanhoja kaavoja, vaan loivat omansa ja puhkoivat sopivasti reikiä siihen, mitä oli turhaan pidetty jäykän muuttumattomana.  

Alkuvirren aikana ristikulkue saapui kirkkoon. Lapsijoukko seurasi ristinkantajaa iloisessa epäjärjestyksessä. Viimeisenä kulkueessa tuli pappi, joka nautti siitä, että kirkossa kuului ja näkyi elämä niin moniäänisesti ja lukuisissa eri väreissä. Ennen alttaria papin korviin kantautui pienen pojan ääni, joka kertoi vieressä seisovalle äidilleen ”No nyt voidaan aloittaa, kun Jeesuskin tuli.”.

ja hymyilevä pappi oli aika vakuuttunut siitä, että Jeesus ei jäisi tästä juhlasta pois mistään hinnasta.

Alttarikaiteen alatasolla, siinä mihin polvistujat yleensä polvensa asettelevat, loikoili pieni tyttö.  Hän oli sulkenut silmänsä ja leveä hymy venytti suupieliä kohti pyöreitä poskipäitä. Kirkon kattoikkunasta alttarille kurkottava aurinko hyväili valollaan lasta, säteet saivat pienen pään ympärille levittäytyneet hiukset loistamaan kuin sädekehä ikään. Tyttö sormeili toisella kädellään allaan olevan kankaan nukkaa ja toisen kätensä etusormella tulkitsi ilmaan ympärillään soivat sävelet. Kaikesta saattoi päätellä, että lapsi nautti olemisestaan siinä Jumalan kämmenellä.

Uhrivirren aikana lapset toivat kolehtirahansa alttarin eteen asetettuun koriin. Tungoksen keskelle jäänyt kori täyttyi pienien nyrkkien puristuksessa lämminneistä rahoista. Viimeinen pieni kolehtinsa kantaja kurkisti koriin, kääntyi ja kysyi kuuluvasti istumaan jääneiltä vanhemmiltaan ”Kuinka moneen rahaan mä tämän omani saan vaihtaa?”. Näitä iloisia antajia Jumala epäilemättä lujasti rakasti.

”Taivaallinen Isä, sinä olet luonut kaiken hyväksi. Rakkaudessasi lähetit Poikasi Jeesuksen meidän kaikkien ystäväksi ja pelastajaksi. Hyvänä Paimenena hän auttoi kaikkia ja antoi henkensä meidän puolestamme. Hän kuoli ristillä, jotta me saisimme anteeksiannon ilon. Hän nousi ylös haudasta, jotta me saisimme elää ikuisesti. Hän antoi ehtoollisen Jumalan perheväen yhteiseksi kiitosateriaksi.”, sanoi pappi, lausui ehtoollisen asetussanat ja toivoi hartaasti, että tästä käsittämättömän arvokkaasta Jeesuksen lahjasta pääsisivät myös mahdollisimman monet lapset osallisiksi yhdessä vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa.

Ehtoolliskutsun jälkeen alttari täyttyi lapsista ja aikuisista. Rakkauden ateria yhdisti vieri viereen polvistuneet ihmiset, suuret ja pienet, toinen toisiinsa ja ehtoollisessa itsensä antavaan Kristukseen. Se oli Jumalan kohtaamista parhaimmillaan monien aistien avulla.

Viimeisten ehtoolliselle osallistuneiden joukossa olivat sisko ja sen veli. Ehtoollisen jälkeen he pistivät tanssiksi varmistuttuaan ensin siitä, että heidän äitinsä oli päässyt turvallisesti takaisin omalle paikalleen. Käsi kädessä sisarukset pyörivät alttarin edessä kiitostanssin ja heidän hennot vartalonsa keinuivat ehtoollisvirren viimeisen säkeistön sointujen tahdissa.

Viimeisessä virressä, ylistysvirressä soi kiitos ja ilo, joka sai alkunsa rohkeasta laulusta, lähti liikkeelle pienten ja suurten käsien taputuksista ja kaikui urkujen pauhussa. Se sama ilo löytyi myös hymynä kaikenikäisiltä kasvoilta, Herran huoneessa oli hyvä olla.

Ristikulkue johti juhlijat jatkoille, seurustelemaan mehulasin ja kahvikupin ääressä. Kun pappikin oli saanut taas kahvia juodakseen, kysyi nuori vierustoveri ”Kumpaa tästä pitäisi kiittää sua vai Jeesusta?”  ”Kannattaisi varmaan kiittää Jeesusta.”, vastasi pappi ja kiitti itsekin, erityisesti siitä, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, sillä siinä tapauksessa siellä tuskin tulee aika pitkäksi.

KIITOS

KIITOS

Untuvaiset haivenet hivelivät pienen pään ylle laskeutuneita sormia. Avonaisen kämmenen pohjassa, siinä missä kulkee elämän viiva, tuntuivat sydämen tiheät lyönnit.

Pään aukileesta saattoi erottaa vauvan sydämen sykkeen. Syke tuntui antavan rytmin papin puheelle. Psalmin sanat kietoutuivat lapsen ympärille kuin suojaavat kädet, ne jäivät silittämään posken hienoa nukkaa, syleilivät pieniä korvanlehtiä, pitelivät varovasti hentoja sormenpäitä.

”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.”  

Kummi kannatteli paljailla käsivarsillaan lasta. Lämmin iho lämmintä ihoa vasten tuudittivat toisiaan tutuiksi. Pienessä kehossa virtasi elämän voima, Luojan lahja, se tuntui painavalta pidellä.   

Äidin huulilla pyöri hyväileviä sanoja, jotka äänettömästi huusivat rakkautta tähän lapseen. Isän ilmeessä asui ihmetys ja silmäluomien takana polttelivat kyyneleet, joihin oli kirjoitettu kiitos.

”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”

Suuren kaupan kassajonossa kasvoi kärsimättömyys. Väsynyt äiti komensi lapsiaan, jotka olivat hullaantuneita houkutusten määrästä. Nuori mies puhui kiihtyneesti puhelimeensa ja käytti karkeita, kirveleviä sanoja. Kassajono oli kuin käärme, jonka häntä venyi, mutta pää pysyi paikoillaan.  Kassan liukuhihna, joka oli ahdettu täyteen tavaroita, oli pysähtynyt. Kassa edessä seisoi kiireetön asiakas.

Ikävuosiensa kumartama, vanha mies, kertoi myyjälle kuulumisiaan, venytti lauseitaan ja viivytteli virkkeitään. Viimeiseen saakka vanhus halusi pitää kiinni myyjän ystävällisestä katseesta, joka piirsi hänelle ääriviivat ja teki hänestä näkyvän.

Lopulta vanhuksen oli luovutettava katse seuraavalle asiakkaalle ja kerättävä ostoksensa, ruisleivän, piimäpurkin ja paketin pannukahvia.  

Kun vanhus käveli kaupan ovista ulos, hän tunsi jälleen itsensä  näkymättömäksi. Vastaan tulevista ihmisistä ei kukaan huomannut vanhaa, varovasti kävelevää, miestä.

” Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.”

Kummin kädet olivat lapsen pitelemisestä puutuneet ja otsalla pisaroivat pienet hikihelmet. Liikuttumisen myötä ripsiväristä oli karannut silmäkulmiin ohuita noroja, jotka jäisivät kohta kiinni nenäliinan reunaan. Loppuvirren jälkeen lapsi vaihtoi syliä. Kaikki halusivat päästä pitelemään tätä ihmisen lasta, punnitsemaan uuden elämän painoa, nuuskimaan pienen päälaen juovuttavaa tuoksua, ihmettelemään ihmettä.

”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Huoneen nurkkiin kotiutuneen äänettömyyden rikkoi vanhan seinäkellon tasainen raksutus. Vanhus kaatoi kylmenneen kahvin pannusta viemäriin. Vanhasta tottumuksesta hän oli keittänyt kahdelle, vaikka juojia oli jo monen vuoden ajan ollut vain yksi. Vasemmalla kädellään hän pyyhkäisi päälakeaan siltä kohdalta, mistä aukile oli kasvanut umpeen yli kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Posken ahavoitunutta ihoa peitti viikon vanha sänki, sormenpäihin oli aika syönyt omat jälkensä; purrut palan yhdestä ja nakertanut muita. Ainoa lämmin iho oli vanhuksen oma, oli ollut jo pitkään, mutta se muisti vielä, miltä toisen ihon kosketus tuntui. Vanhassa kehossa virtasi elämän voima, Luojan lahja. Olisipa ollut vielä joku, joka olisi halunnut tuntea sen lämmön. Olisipa ollut joku, joka olisi kiittänyt siitä.

Jos joku vielä tulisi ja kietoisi vanhuksen psalmin sanoihin, hyväilisi niillä hellästi yksinäistä ihmistä, tekisi kosketuksesta evankeliumia, antaisi syyn elää.

Voisitko sinä?

”Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.”