EHKÄ SE ON KRISTUKSEN VALOA

Minulla oli pienet saparot, joissa oli uudet punaiset silkkinauhat. Jaloissani oli uudet remmikengät, mutta niiden väriä en enää muista, sen sijaan muistan ne valkoiset pitsiset polvisukat, joista pidin niin paljon. Niissä oli vain yksi vika, toinen ei millään pysynyt ylhäällä polven alla, vaan valahti kapeaa säärtä pitkin nilkkaan tuon tuosta. Käteni olivat jännityksestä hikiset ja vatsanpohjassa oli sama tunne kuin silloin, kun isä ajoi tahallaan kovaa mäennyppylän yli ja tuntui siltä kuin auto olisi saanut siivet ja noussut lentoon. Minusta tuntui siltä, että olin nousemassa lentoon niiltä sijoiltani, luokkahuoneen lattialta, kahden parhaan ystäväni välistä. Lempi-opettajan tuttu ja turvallinen hahmo oli urkuharmonin takana, harmaa pää kumartuneena kohti koskettimia ja jalat polkivat ilmaa sävelten alle. Avasin suuni ja annoin laulun tulla. Ääni lähti vatsanpohjasta asti, sai sävelen äänihuulista, muodostui sanoiksi kielen ja hampaiden välissä ja sujahti ilmoille hentojen huulten välistä.  

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.”

Lauloin niin lujaa kuin sellainen lapsi laulaa, joka ei vielä mieti sitä, soivatko oma ääni ja opettajan soittamat nuotit samaa säveltä tai sitä, miltä ääni muiden korvissa kuulostaa. Laulaa piti ja lujaa, sellaiset ohjeet opettaja oli antanut. Suvivirren sanat olimme yhdessä opetelleet toukokuun aikana, koko luokka, kukaan ei tarvinnut virsikirjaa muistaakseen ulkoa kaikkien kuuden säkeistön sanat.  

Vapaus, siinä se oli Suvivirren myötä käden, kielen ja mielen ulottuvilla. Luokkahuoneen ikkunoista näkyivät lehtipuiden latvat, jotka huojuivat hiljaa tuoreessa vihreydessään kuin virrenveisuun keinuttamina. Luokkahuoneen täytti huumaava tuoksujen sekoitus, joka syntyi äitien parfyymeista, isien partavesistä, opettajanpöydän syreeneistä ja sai ajattelemaan, että juuri siltä vapaus tuoksui. Kaiken sen keskellä minun sielunikin liittyi ääneni myötä yhteiseen kuoroon julistamaan iloa elämisen ihmeestä, kesän ihanuudesta ja onnesta, joka syntyy osallisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta.

”Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Se meille muistuttaapi hyvyyttäs, Jumala, ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni sä liitä myös äänes kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on.”

Ensimmäisestä kevätjuhlastani on kulunut useita kymmeniä vuosia, mutta yhä uudelleen suvivirsi saa aikaan saman riemun tunteen kuin tuona muistiini jäljet jättäneenä päivänä.

Laulamiseni ei ole enää yhtä rohkeaa ja innokasta kuin ekaluokkalaisen laulu. Eletyt vuodet ovat jyrsineet siitä uskalluksesta, jolla seitsemänvuotias veisasi.  Lauluääneni olen todennut vaatimattomammaksi kuin lapsena sen uskoin olevan eikä lujaa laulaminen ole enää helppoa. Mutta suvivirttä veisatessani pistän kaiken peliin. Suvivirsi kertoo minulle vapaudesta. Sellaisesta vapaudesta, joka ilmaisee olemassa olemisen iloa, osallisuutta elämän ihmeeseen ja yhteenkuuluvuutta ympäröivän luomakunnan kanssa. Suvivirsi kertoo minulle myös sellaisesta vapaudesta, joka liittyy lapsen luottamukseen ja uskoon.  Siihen uskoon, että Jumalan maailmassa hyvyys voittaa pahuuden ja kaikki käy hyvin, ainakin lopulta.

Kun laulan Suvivirttä, heittäydyn virren vietäväksi. Annan sen vapauden, jonka tunnen veisatessani, asettua sydämeeni ja toivon hartaasti, että sen myötä luottamus ja usko löytäisivät sieltä yhä uudelleen rohkeuden syntyä ja kasvaa. Veisaamisessa on merkillinen voima, ehkä se on Kristuksen valoa.