KOLUMNI ÄITIYDESTÄ PIKKUVÄKI-LEHTEEN
”Ihanaa olla oman äitinsä pehmeyden ympäröimänä.”, totesi
tiiviisti ympärilleni kietoutunut 5-vuotias kuopukseni. Olin juuri palannut
kotiin Jyväskylästä, neljän päivän koulutuksesta. Puoli tuntia myöhemmin
samainen pieni miehenalku karjui minulle, naama punaisena kiukusta; ”Kymmenen
vuoden kuluttua, kun mä olen aikuinen, niin sä olet samanlainen kuin Tuulikki-mummi,
mutta vaan paljon rumempi kuin se!”. Ilo
äidin paluusta oli nopeasti vaihtunut syvään närkästykseen sen johdosta, että
kuopus oli joutunut viettämään neljä päivää ilman äitinsä pehmeyttä. Kiukkuinen
lausahdus oli kuopukselta hyvä veto. Äitini, joka yhä edelleen on kaunis nainen
ja lastenlastensa vilpittömän ihailun ja ehdottoman rakkauden kohde, edustaa
minulle ihmistä, johon omaa äitiyttäni peilaan. Se, mitä minä, matkasta
väsyneenä, lapseni kiukkuisista sanoista kuulin, oli siis, että muistutan
äitiäni, mutta en yllä hänen tasolleen, ikinä.
Muistan, kuinka hämmentynyt olin runsaat neljätoista vuotta
sitten, kun tuijotin kasvot kalpeina ensimmäisen kerran raskaustestin kahta
punaista viivaa. Minussa kasvoi uusi elämä, olin tulossa äidiksi. Riemu, huoli,
jännitys, pelko ja onnellisuus vaihtelivat mielessäni kuin maisemat junan
ikkunassa. Vaikka olin jo kolmekymmentä täyttänyt, en siis enää mikään
pikkutyttö ja monenlaista elämässäni kokenut ja nähnyt, olin astumassa
mukavuusalueeni ulkopuolelle, vieläpä aika reilulla loikkauksella. Olin
aloittanut taivalluksen jännittävällä, haastavalla, mielenkiintoisella ja
ihmeellisellä tiellä, mikä kestäisi yhtä kauan kuin minäkin, elämäni loppuun
saakka.
Olen tuijottanut noita kahta punaista viivaa myöhemminkin,
kaksi kertaa. Olen kolmen pojan onnellinen ja monet kommellukset kokenut äiti. Kun
sain esikoiseni syliini ensimmäisen kerran, tunsin hänen untuvaiset hiuksensa
poskeani vasten ja aistin hänen pienen kehonsa lämmön, tiesin, että olisin
valmis tekemään kaikkeni, jotta hänestä tulisi onnellinen ihminen. On ollut
ihanaa ja myös huojentavaa huomata se, että jokainen lapsistani on saanut
minussa aikaan saman tunteen, ehdottoman ja pakahduttavan suuren rakkauden.
Tuon tunteen lisäksi lapseni ovat aiheuttaneet minussa myös
useita muita tunteita, kuten ihastusta, vihastusta, onnea, epätoivoa, huolta,
kärsimättömyyttä ja suunnattoman paljon iloa. Lapseni ovat tuoneet minussa
esiin lempeyden ruumiillistuman, sähisevän raivottaren, hulvattoman
hassuttelijan, hermostuneen hössöttäjän ja piinkovan puolustajan. Jos joku
olisi kertonut minulle, mitä kaikkea äitiys tarkoittaa ja miten se minua
muuttaa silloin, kun ensimmäisen kerran tuijotin raskaustestin positiivista
tulosta, en olisi häntä uskonut. En edes, vaikka se kertoja olisi ollut oma
äitini.
Vaikka äitini on tarjonnut minulle oivallisen naisen ja
äidin mallin, olen todennut oman äitinä olemiseni aikana, että en voi siirtää
itseeni hänen ominaisuuksiaan tai tapojaan. Joissakin asioissa olen pyrkinyt
tekemään niin kuin äitini, mutta äitiyttä voi oppia matkimalla vain vähän.
Äitiys on merkinnyt minulle kasvua, joka on toisinaan kovin kivuliasta.
Äitiyteni myötä olen löytänyt ja löydän itsestäni uusia, myös hämmentäviä,
puolia, kukin kolmesta pojastani on kasvattanut minua äidikseen omalla
tavallaan. Onneksi minulla on kuitenkin
ainakin yksi ominaisuus, jonka olen omalta äidiltäni perinyt ja jonka olen
kokenut olevan tuiki tarpeellista tässä omassa äitiydessäni, se on
huumorintaju, joka yhä uudelleen auttaa palauttamaan asiat oikeisiin
mittasuhteisiin, kuten silloin, kun tulee verratuksi omaan äitiinsä itselleen
epäedulliseen sävyyn.
Toisaalta en malta olla mainitsematta palautteesta, joka
hyvin kuvaa näitä äitiyden parhaimpia puolia. Erään sunnuntaiaamun aamuäreän
äidin suloinen sunnuntaiherätys oli kuopus, joka kömpi viereen, kiersi kätensä
kaulaan ja heläytti torkkujan korvaan; "Sä, äiti, olet kuin aurinko,
elämäni valo ja yhtä kaunis kuin timantit.".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti